Viestintä sujuu, yhteisöllisyys haastaa

Perinteinen viestintä sujuu helposti uusilla välineillä. Olen melko usein kahvipöytäkeskusteluissa saanut kommentteja FB-päivityksistäni tai blogipostauksista. Ja yleensä aina palaute tuntuu mukavalta. Mikäs siinä.

Mutta samalla olen jäänyt miettimään kuilua, joka näyttäisi olevan vastaanottamisen ja osallistumisen välillä. Aika monille on jo luontevaa seurata maailman menoa Facebookin kautta sekä liittyä erilaisiin ryhmiin. Joko siihen, jonka perustaja uhkaa ajaa minikaivurilla Suomen halki tai siihen, jonka perustaja uhoaa kävelevänsä minikaivurin perässä. Tykkääminen ja seuraaminen on helppoa ja hauskaa. Mutta entäs se yhteisöllinen osuus siinä vaiheessa kun se vaatisi enemmän kuin peukuttamista ja lukemista?

Perustin muutama viikko sitten HR-akatemia nimisen FB-sivun, jonka tarkoituksena on jakaa HR-aiheista tietoa ja auttaa HR-ammattilaisia verkostoitumaan. Sivu on saanut lyhyessä ajassa hyvän määrän faneja ja sivun perustamisesta minua on kiitelty. Itsekin ajattelen, että yhteinen paikka on tarpeen. Mutta sivu ei ole lähtenyt elämään ja hengittämään. Olen säännöllisesti postannut mielestäni kiinnostavia HR-aiheisia linkkejä ja silloin tällöin esittänyt kysymyksiä ja keskustelun avauksia. Ne eivät ole vielä kertaakaan lähteneet lentoon. Uskoisin, että linkkejä luetaan ja päivitykset kiinnostavat, mutta jostain syystä matka viestin vastaanottajasta yhteisölliseksi osallistujaksi on pitkä.

Vaikka juuri yhteisöllisyydessä onkin asian ydin. Silloin tällöin jaetut linkit eivät ole kiinnostavia. Kiinnostavia ovat ihmiset: kokemukset, näkökulmat, ajatukset ja niiden jakaminen. Ei yksi, joka copypastaa linkkejä.

Keskustelin toukokuussa joukon yleläisiä kanssa siitä, missä voisimme verkostoitua ja löytää paikan yhteiselle leirinuotiolle. Olisiko oikea paikka FB-ryhmä vai kenties sivusto Ylen intranetissä. Kukaan ei ottanut koppia pallosta ja asia jäi ilmaan. Lähetin muutamalle osallistujalle seuraavana päivänä haasteen aloittaa keskustelu jo olemassa olevalla blogisivustollamme. Tuntuu, että sivustoja, ryhmiä ja paikkoja on jo niin monta, ettei uusia välttämättä kannata perustaa. Ainakaan suljettuja tiloja.

Ajatukseni ei ehkä ollutkaan oivallinen, sillä kukaan ei tarttunut koukkuun eivätkä ihmiset kokoontuneet. Tässäkin koin toisaalta tarpeen ja halun verkottua ja jakaa, mutta toisaalta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Ehkä ihmiset peukuttivat verkottumista, mutta sille ei olekaan todellista tarvetta? Vai ovatko tarjoamani keinot vääriä?

Yhteisöllisyys on huomattavasti vaativampaa kuin viestintä. Viestintää voi tehdä yksin ja jättää savolaiseen tyyliin vastuun vastaanottajalle ja itse poistua paikalta. Mutta jos haluaa toimia yhteisöllisesti on yhteisö saatava osallistumaan. Se vaikuttaisikin olevan aika hikistä hommaa eikä ainakaan minulta ole vielä onnistunut. Se ei riitä, että kahvipöydässä joku kertoo huomanneensa FB:stä että perheelläni on koira.

28 kommenttia artikkeliin ”Viestintä sujuu, yhteisöllisyys haastaa

  1. Juuri näin! Itse näen että osallistua voi monella tasolla. Olen oppinut, että sosiaalisessa mediassa pitää hyväksyä, että ihmiset antavat osallistumiselle erilaisia merkityksiä ja osallistuvat hyvin eri tasolla. Yhteisten merkitysten luominen, osallistuminen ja jakaminen vaatii yhteisiä sisältöjä, kysymyksiä, ongelmia, keskustelun kohteita tai ”sosiaalisia objekteja” kuten Jyri Engeström on asian hienosti muotoillut. Sen lisäksi on hyvä osata innostua ja innostaa muita. Tarvitaan taitoa osallistua ja osallistaa. Siinä tärkeäksi olen huomannut sen, että täytyy pitää ovet avoimena, kutsua mukaan ja pitää kynnys osallistumiseen matalana. Aina ei tietenkään kaikki asiat ota tuulta purjeisiin. Jotkut ideat vaatii enemmän aikaa kypsyäkseen. Jotkut ideat eivät lähde koskaan sellaisenaan lentoon. Mutta ehkä niistäkin nousee sitten uusia versoja ja ideoiden ituja. Joka tapauksessa innostus tarttuu ja kannattaa antaa sen rohkeasti näkyä!

  2. Lisäisin hyvään kirjoitukseen vielä sen, että sosiaalisen median yhteisöllisyydellä on omat erityispiirteensä. Moni arastelee sitä, että toimitaan julkisessa ympäristössä omilla nimillä ja kasvoilla (ainakin facebookissa), ilman että tietää kunnolla keiden kanssa on tekemisissä. Tämä on iso kynnys. Yhteisöllisyys vaatii kohtaamisia, läsnäoloa ja sitoutumista eri tavalla kuin vain pelkkä viestinnän seuraaminen. Juuri näihin somen ”ongelmiin” taitaa myös kätkeytyä sen innovatiivisuus: tutustutaan uusiin ihmisiin ja näkökulmiin, joihin perinteisemmissä yhteisöllisyyden muodoissa ei tulisi törmättyä.

  3. Kirjoituksesi osui kahdellakin tavalla: 1) Minä olen yksi niistä vaitonaisista norkoilijoista HR-akatemien kiinnostavalla FB-sivulla. 2) Samanlaisia tuntemuksia on itselläni ollut aika monissa aktivointiyrityksissä.

    Tietäisipä, miksi keskustelun kipinä joskus syttyy ja yhteisöllisyyden siemen putoaa otolliseen maaperään. Kiire on liian simppeli selitys. Olisiko arkuus tai ujous lähempänä totuutta. Syntyykö joskus jostain syystä turvallisempi ilmapiiri kuin toisinaan?

  4. Olisiko osallistumisähky lisääntymään päin? – Valtavasti uusia yhteisöjä, keskusteluja, ideointia jne ja samalla monia uusia tapoja viettää aikaa – minne laittaisi oman panoksensa ja aikansa ja miksi? Hmmm…

  5. En minä ainakaan enää jaksa aidosti innostua koko ajan kaikesta uudesta. Vaatimustaso nousee ja peukun merkitys laskee. Kaikesta kivasta kun on ollut tapana vähän tykätä. Uskoisin vähemmän sosiaalisten kokeneen jonkinlaista ahdistusta tästä sosiaalitsunamista, mutta hommat alkavat tasoittua.

    Tämä mahdollisuuksien antaminen kaikille saattaa vielä palvella perinteistä journalismia.

  6. Täällä toinen Anjan kaltainen ’vaitonainen norkoilija’… Oma vaitonaisuus on oikeastaan osallistumisähkyn ja ujouden yhteissumma. Mielenkiintoista infoa tulee monesta tuutista, ja jos ei ehdi linkkiä vilkaista niin eipä siitä sitten ole hirveästi mitään sanottavaa.

    Käyn aktiivisia keskusteluja tutuissa & suljetuissa yhteisöissä, jotenkin kynnys FB:n avoimella sivulla kommentointiin tai edes itsensä esittelyyn on korkeampi. Jokuhan voisi vaikka päätyä katsoa profiiliani! Eivätpä siitä vieraat juuri mitään pakollista enempää näe, mutta silti se tuntuu jotenkin hurjalta ajatukselta.

  7. Hyvä postaus Sari, mutta älä vaivu epätoivoon 😉 Vain murto-osa tuottaa (1-2%), loput seuraavat ja ehkä osoittavat kuuntelunsa tykkäämällä. En haluaisi väheksyä kuuntelua, jota voi osoittaa peukutuksilla tai pienillä tervehdyksillä.

    Kuin leirinuotiolla. Katsotaan yhteistä sosiaalista objektia, ollaan joskus hiljaakin yhdessä, ehkä joku soittaa jotain, joku kertoo tarinaa, suurin osa kuuntelee…

    Ollaan tulilla ja yhdessä, mutta vain laulussa useimmat osallistuvat. Joskus se soitto saa kaikki laulamaan yhtäaikaa. Somessakin on taitavalle trubaduurille paikka.

    Ja samaan aikaan toisaalla. Usein yhteinen huuto on seurausta lihavasta riidasta. Mikäänhän ei viritä käkätintä niin kuin erimielisyys. Riidankylväjällekin on hommaa.

  8. Osallistumisähky on hyvä sana – ja kuvaava. On jatkuvasti tosi paljon kaikkea kiinnostavaa jota pitäisi lukea tai johon voisi osallistua. Eikä vain ehdi. Se aiheuttaa ainakin minulle ähkyn lisäksi ahdistusta.

    Mutta tämä hiljaisten fanittajien joukko ei ehkä (en tiedä?) kärsi niinkään tästä ähkystä, joka voi kasvaa aktiivisuuden myötä.

    Ehkä enemmän tosiaankin arkuus ja ujous. Eikä se hiljaisuus esim. HR-akatemia -saitilla ahdista, koska jos joku ei nuotiolla viihdy niin napin painalluksella pääsee pois. Eikä tarvitse seurata enää.

    Lähinnä harmittaa ja turhauttaa kun niin paljon potentiaalia jää käyttämättä. Miten sen saisi esiin?

  9. Mianio kirjoitus.

    Kaikkien lääketiedealojen asiantuntija Antti Heikkilä kirjoitteli talvella että ”Yhteisöjä on nykyjään helppo ja halpa perustaa ja se on mahdollista kenelle tahansa”. Ikään kuin lisää vain vesi.

    Yhteisöjen ja pienempien ryhmien perustaminen on nykyään tosiaan helppoa. Mutta niiden käynnistäminen ja ylläpito käy työstä. Ihmiset kyllä klikkaavat Facebookissa Tykkää -painiketta, mutta siitä on pitkä matka yhteisöllisyyden tai edes ryhmällisyyden luomiseen.

    Yhteisöllisyyden luominen ei ole mikään päivän juttu. Se kaipaa huolellista ja kärsivällistä fasilitointia kuten vaikkapa puutarha.

    Twitteristä ja muista kanavista päätellen HR-keskustelulle Suomessa on epäilemättä sosiaalinen tilaus. Ehkäpä kannattaisi lähteä edistämään asiaa tässä threadissa mainittujen / kirjoittajien kanssa kollektiivisesti?

  10. Menikös ainakin teoriassa jotenkin niin, että viestinnällä(kin) on yleensä joku tavoite.. Jos yhteisön jäsenet eivät koe saavansa mitään hyötyä osallistumisesta, niin eikö silloin ole järkeenkäypää pysyä vaiti tai osallistua antamalla se kohteliaisuuspeukku..

  11. @Airi, usein osallistumattomuus on sitä, ettei ehdi tai koe osaavansa antaa(!) jotain hyödyllistä. Toki antamisestakin hyötyy. Mieleeni on jäänyt soimaan Heikki Hallantien kiteytys SomeTime2010-tapahtumassa: ”Anna enemmän kuin otat. Saat enemmän kuin annat”.

  12. Hyvää pohdintaa Sarilta!

    Tuo yhteisöllisyys on haaste. Kaikkien toimijoiden on tarpeen oppia sitä. Verkkokurssit ovat yksi paikka opetella. Vedän pari viikkoa sitten alkanutta ensimmäistä verkkokurssiani aiheesta Diversity Management Vaasan yliopiston kesäkurssina. Opettajalta vaaditaan taitoa (ja sopiva alusta) aktivoida osallistujat yhteisölliseen keskusteluun. Vuorovaikutus välillä opiskelija – opettaja on helppo saada aikaan, mutta yhteisöllisen keskustelun aikaansaaminen vaikeampaa.

  13. Hienoa työtä teet Sari mahdollisuuksien tunnistajana ja ideoiden löytäjänä ja HR2.0-arjen kirjurina. Pitää malttaa olla voikukkana: päästää satamäärin siemeniä ilmaan, ja jos niistä pari juurtuu ja kukkii, elämä jatkuu.

  14. Sari, teet tosiaan hienoa työtä. Uskon enemmän suomalaisten kainouteen kommentoida; pelätään vähän mitä muut ajattelevat omista kirjoituksista/mielipiteistä. Netistä on myös niin paljon peloiteltu. Tosin asiantuntijapuolella sen ei luulisi olevan ongelma. Toisaalta, näemmekö korporaatioihmisten osallistuvan keskusteluun omalla nimellä? Mikä on työnantajan suhtautuminen kommentointiin?

    Jos fanien ja seuraajien määrä kasvaa, niin sisältö on arvokasta. Kommentteja joutuu vähän odottamaan. Kommentointi on kuin suomalaisten luentokäyttäytyminen – emme me alussa ole niin aktiivisia osallistujia, mutta kun vauhtiin pääsemme niin… 😉

    Sosiaalisen median aktivointikeinot ovat ehkä vielä hakusessa. Miten saada kynnystä madallettua osaamiseen? Eräässä verkkotoimituksessa käytimme päivän kysymystä (kyllä/ei nappi), jolla ihmiset aktivoitiin mukaan. Seuraava porras oli sisääntulevien yhteydenottojen lisääminen. Mutta julkinen kommentointi vaatii luottamuksen ilmapiirin. Millainen yhteisö/blogi pystyy sellaisen luomaan, ja miten se syntyy – siinä mielenkiintoinen kysymys pohdittavaksi. Olisiko ratkaisu kommentoinnista saatava hyöty? Mitä sellainen hyöty voisi olla?

  15. Samoja kysymyksiä on tullut mietittyä. Ei verkkoyhteisöllisyys ole mikään itsetarkoitus, sellaiseksi se tuntuu välillä tulleen. Ikäänkuin vain he/me jotka täällä kommentoimme olemme ajantasalla.
    On PALJOn yhteisöjä joilla on jo kanavansa varmaan HR on yksi niistä. Oikeat teot ja asioiden eteenpäinvieminen on se varsinainen juttu, verkossa paljolti vaan puretaan mieltä.
    Osallistumisähky tuo mieleen critical literacies kurssin (jolla opiskelen) ja Howard Rheingoldin (jonka kaikki tuntee?) määritelmän että attention on se eka taito täällä webissä. Nyt suuntasin sinuun blogiin monta min koska kiinnostuin.
    – Haluatko muuten tietää miksi lopetin seuraamasta sinua Twitteissä aika pian?

  16. Ryhmien perustaminen on tosiaankin helppoa. Toisaalta voikukkavertaus tuntuu mukavalta: voihan sitä koittaa aloittaa montaa eri juttua ja sitten katsoa mikä toimii. Ja lopettaa ne mitkä eivät toimi.

    Mutta se on kyllä työlästä. Puutarhavertaus ei ole huono. Varjokaihonkukka leviää puutarhassamme pensaiden alla nyt kuin tauti, mutta kesti pari vuotta ennen kuin sille löytyi oikea paikka ja se sai kunnolla kasvusta kiinni.

  17. Me HR-tyypit ei olla verkottuneessa maailmassa ihan kehityksen airuita, mutta nyt on positiivista virettä liikkeellä mm. Henry ry:n some-jaoksen tiimoilta. Selvästi tarvitaan jokin virallinen, hyväksytty taho liikuttamaan asioita eteenpäin. Tai ainakin liikuttamaan hallintoihmisiä 🙂

    Sitten on se, etten tiedä itsekään minne päin pitäisi liikkua. Pitää siis seurata itseään fiksumpia. Siitä KIITOS mm. teille tämän kommentoijille!

  18. Hyvää kirjoitus Sari (myös edeltävät kommentit hyviä) ja huomiona minulla aivan samanlaisia kokemuksia oman verkkosivuston ja fanisivuston ylläpitämisestä.

    Ylipäätään kai kaikilla toimijoilla (verkkojulkaisijat) on haasteena juuri tämä, että miten saataisiin ihmiset osallistumaan ja aidosti jakamaan linkkejä. Kynnys tuntuu olevan suhteellisen korkealla, ja ei tämä koske vain HR:ää…

    Ylläpitäjän näkökulmasta tämä ”verkkohiljaisuus” voi tuntua ahdistavalta. Itse olen huomannut, että jos laittaa jonkun hiukan ”kontroversiaalisemman” linkin, se on omiaan herättämään keskustelua ja kommentointia, kuin sellaiset linkit, jotka vastaavat aika lailla ”ajan henkeä”.

    Kaipa se olisi se aito dialogi, joka herättäisi, eikä vain se, että kaikki samanmieliset jakavat asioita, joista tunnutaan olevan yhtä mieltä.

    Joka tapauksessa älä lannistu, minä ainakin seuraan yhtenä ”hiljaisena” HR-akatemiaa, ja lupaan jatkossa kommentoida, heti kun tulee jotain oikeaa sanottavaa…

  19. Clay Shirky antaa kirjassaan Here Comes Everybody perusreseptin: Promise, Tool, Bargain. Eli ken tahtoo jotain yhteistä virittää, on osattava kommunikoida 1) lupaus: millä tavalla maailma paranee, kun annat aikaasi tälle; 2) työkalu: täällä näin toimitaan, on helppoa ja mukavaa 3) sopimus: mitä osallistuja saa siitä itselleen; miksi hänen kannattaa nähdä se vaiva.

    Jos joku asia ei ns. lähde lentoon, voi yrittää säätää jotain noista kolmesta. Esim. HR-akatemian kohdalla voisi pohtia, onko lupaus (reitti yhteisöllisen viestinnän maailmaan) riittävän selkeä, vai voisiko fokusta terävöittää. Työkaluna FB:llä on ominaislaatunsa, voi spekuloida, että toiset tuntevat työroolissaan olonsa mukavammaksi suljetummissa ympäristöissä eivätkä ehkä halua liittää työtoimintaa oaan privaprofiiliinsa fanittamista enempää. Entä voisiko sopimus kertoa selkeämmin, millaista yhteisöllisyyttä halutaan? Halutaanko esim. valita yksi teema viikossa, ja käsitellä se perin pohjin yhdessä keskustellen? Halutaanko, että osallistujat auttavat kartoittamaan sosiaalisen median hyviä käytäntöjä HR-piireissä? MItä selkeämmin kuvataan ”mallisuoritus”, sitä helpompi on päättää, osaisiko itse vuorostaan tuoda kortensa kekoon.

  20. Yhteisöllisyys tarkoittaa usein sitä että muutama kokki ja sata syöjää. Nykyään riittäisi että edes syötäisiin samassa pöydässä eikä kaikki vetäytyisi omaan nurkkaansa, oman näyttöpäätteensä pariin. Talkoot on tekemistä, peukuttelut on läsnäolomurahtelua.

    Puheen ja teon välillä on suuri kuilu. Ei siis jätetä tekijöitä yksin urakoimaan. Kaivuuhommissa ei paljon lohduta että sata seuraa milllainen kuoppa on syntymässä ja kymmenen kannustaa että ihan hyvä siitä tulee.

  21. Kiitos Tuija hyvästä ja analyyttisestä kommentista. Some-tekemisen analyyttinen pohdinta on kait seuraava vaihe yleisen kohkaamisen jälkeen. Niinhän se on joka asiasssa, että hyvin ajateltu toimii paremmin. Vaikeuskerrointa tulee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s