Elämäni ilman esimiestä

Olen työskennellyt käytännössä juhannuksesta saakka ilman esimiestä. Entinen esimieheni irtisanoutui kesällä, seuraajan rekrytointi alkoi elokuussa ja on tätä kirjoittaessani vielä kesken.

Pomohan on kai yleensä se, jota eniten arvostellaan, ja joka torpedoi hyvät ideat ja on lähinnä työnteon este. Elämän ilman esimiestä luulisi siis olevan pelkkää iloa ja auvoa.

Teen töitä 7 hengen tiimissä ja kesälomien jälkeen rouheasti joukolla ilmoitimme seuraavan tason esimiehellemme, että kyllä me tässä keskenämme hyvin pärjäämme, kaikilla on selkeät tehtävät ja tavoitteet tiedossa, olemme itsenäisiä ammattilaisia. Näillä mennään ja hyvin pyyhkii. Ehkä tästä asenteestamme johtuen tiimimme onkin koko syksyn työskennellyt täysin itseohjautuvasti eikä meille ole nimetty esimiehen sijaista eikä seuraavan tason esimieskään ole kovin paljoa ottanut työskentelyymme kantaa.

Mielenkiintoinen tilanne jo ihan ammatillisestikin.  Ja olenkin tässä syksyn mittaan tehnyt paljon havaintoja, myös itsestäni: mitä tapahtuu kun esimiestä ei ole?

Ehkä keskeisin ja ensimmäinen huomio esimiehen puuttumisesta on, että tieto ei kulje. Perinteisessä organisaatiossa tieto valuu ylhäältä alas, aina sopivalla tavalla suodatettuna. Kun esimiestä ei ole huolehtimassa tiedonkulusta jää moni asia kertomatta ja keskustelematta.

 

Kun esimiestä ei ole huolehtimassa tiedonkulusta jää moni asia kertomatta ja keskustelematta.

 

Toinen tiedon kulkusuunta, vähintään yhtä tärkeä, on alhaalta ylös. Sekin ketju katkeaa ja jää täysin minun itseni vastuulle huolehtia siitä, että organisaatiossa tiedetään omaa työtäni koskevat asiat ja saan vastaukset kysymyksiin, joita minulla on.

Esimiehen puute tekee konkreettisesti näkyväksi sisäisen viestinnän ongelmakohdat ja pullonkaulat. Sekä perinteisen organisaatioviestinnän ongelman: mitä jos esimies ei haluakaan hoitaa viestintätehtäväänsä? Silloinhan tilanne on sama kuin jos esimiestä ei ole lainkaan. Digitaalisena aikana viestintä pitäisi miettiä ihan uusiksi, mutta se onkin toisen kirjoituksen aihe.

Tiimimme on pitänyt omista kokousrutiineistaan kiinni koko syksyn ja tiedonkulku tiimin sisällä on mielestäni toiminut hyvin. Tosin tässä huomaan oman moraalini rapautumisen. Kun kukaan ei katso perään tulee helpommin sovittua muita menoja säännöllisen kokouksen päälle. Se ei ole hyvä asia, sillä näin toimiessani viestini työkavereilleni on, että heidän asiansa ei ole minulle tärkeää ja kiinnostavaa.

Rutiineista kiinnipitäminen on tärkeää kaikenlaisissa kriisi- ja poikkeusolosuhteissa ja sellainenhan tämä tiimille tietysti on. Tiimimme yhteishenki on ollut koko syksyn hyvä ja uskon sen olevan pitkälti kokouskäytännöissä pysymisen ansiota. Tuntuu myös hyvältä ajatella, että vaikka kukaan ei katsomassa, toimii tiimimme hyvin.

1-kuva (5)

Vapautta on ollut luonnollisesti paljon enemmän. Vähän jopa pelottaa mahtaako täydellisestä itsemääräämisoikeudesta luopuminen riipaista? Mitä tapahtuu kun saan esimiehen, jolla mielipiteitä siitä, mitä ja miten minun pitäisi tehdä? Meneekö herne nenään? Jää nähtäväksi.

Työ ei kehity kun työnjohto puuttuu. Uusia avauksia tai innovaatioita ei ole syntynyt tilanteessa, jossa odotetaan päällikköä tekemään päätöksiä. Työnteon moodi on ollut, että teen sitä mitä aina ennenkin, niin kuin aina ennenkin. Strategista suunnittelua en ole tehnyt tai ylipäätään miettinyt tulevaa. Tunnelma on enemmänkin säilyttävä ja odottava. Siis suomeksi: tylsyys ja näköalattomuus uhkaa.

Hyvä havainto syksyssä on ollut se, että vaikka uudistumista ei ole tapahtunut, niin taidan ihan oikeasti tietää oman työni tavoitteet. Pärjään arjessa ilman päivittäistä työnjohtoa.

Sparrausapua sen sijaan kaipaan.  Esimiehellä on keskeinen rooli toimia keskustelukumppanina ja seinänä, jota vasten voi pallotella ideoita. Työkaverit ja kollegat ovat tässäkin korvaamaton apu, mutta aina ei tohdi muita vaivata samalla tavalla kun esimiestä voisi kiusata. Sillehän suorastaan maksetaan siitä, että se kuuntelee minua.

Esimies luo myös turvaa työn tekemiseen. On tilanteita, jolloin kaipaisi tukea ja selkänojaa rohkeisiin ratkaisuihin. Uskaltaisi paremmin hypätä, jos joku olisi ottamassa vastaan jos meneekin pieleen. Tekeminen pienenee ja rohkeus vähenee ilman esimiestä.

 

Tekeminen pienenee ja rohkeus vähenee ilman esimiestä.

 

Ja viimeiseksi vielä tosi tärkeä asia: palaute. Olisi ihanaa saada palautetta. Ja esimieheltä saatu palaute on kaikkein arvokkainta. Onneksi olen saanut positiivista palautetta muualta säännöllisesti, mutta siitä ei pääse nauttimaan kunnolla kun sitä ei voi kenenkään kanssa jakaa. Toki omalle tiimille on hienoa kertoa onnistumisista, mutta samalla tavalla kuin esimiehen kanssa ei kehtaa hehkuttaa. Saatu palaute tuntuu pienemmältä kun sitä ei jaa. Korjaavaakin palautetta olisi kiva saada. (Tai ainakin niin kuuluu sanoa.)

Elämä ilman esimiestä ei ole mahdotonta, mutta kovin pitkään sitä ei voi jatkaa. Kehottaisinkin teitä, jotka manailette pomoanne miettimään kaksi kertaa. Ilmankaan ei ole hyvä olla.

Ja sinä uusi esimieheni, jos luet tätä jossain: sydämellisesti tervetuloa! Täällä odotellaan jo!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s